Aikaa on

15.04.2020

 

Työpöydän ääreltä kotiin

Kylven huhtikuun pääsiäisenjälkeisessä auringonvalossa. Hyvän mielen talon yhden työhuoneen työpöytä vaihtui jo kuukausi sitten oman kodin alun perin kasvipöydäksi ajateltuun pieneen pöytään - töitä tehdään nyt sen äärellä. Auringonvalo tirkistelee sisälle huoneeseen ja sokaisee silmät juuri sopivasti työporukan Teams-päiväkahvien aikana ennen kuin se siitä hiljokseen huilailee eteenpäin kerrostalojen taakse. Joka päivä, kun tämä sama väistelytanssi käydään tässä työpöydän ääressä minun ja kellontarkan auringonvalon välillä, en voi olla ajattelematta aikaa ja sitä, miten siitä tulee samaan aikaan sekä levoton mutta myös äärettömän lohdullinen olo.
 

Aika ja sen levoton epäjohdonmukaisuus!

Aloitin suunnilleen vuosi sitten työt Hyviksellä. Toisaalta tuntuu, että kyllä siitä jo melkoisen pitkä aika onkin, ja toisaalta taas tuntuu, kuin olisin aloittanut vasta ihan eilen. Yllä olevassa kuvassa näkyvän lankatipusen tein ollessani Hyviksellä työharjoittelussa, sekin oli ihan äsken...paitsi että siitäkin on jo viisi kokonaista vuotta!

Ajassa minut tekee levottomaksi juuri sen epäjohdonmukainen luonne. Esimerkiksi noissa aiemmin mainitsemissani viidessä vuodessa on ehtinyt tapahtua runsas kimppu niin hyviä kuin kasvattavia kokemuksiakin tarjonneita tapahtumia – tuttavallisemmin näitä jälkimmäisiä tapahtumia voisi kuvailla myös yksinkertaisesti ja kauniisti ihan vaan huonoiksi ajoiksi... Kaikesta huolimatta nuo vuodet tuntuvat kuitenkin vain ihan pieneltä kimpulta silmänräpäyksiä.

Joku tietenkin voisi sanoa, ettei viisi tai kymmenenkään vuotta ole pitkä aika, mutta saman ihmisen mielestä jo viisi minuuttia - tai vähemmän - ilman sen kummempia ärsykkeitä on aivan sietämättömän pitkä aika. Aika siis kuluu usein kuin huomaamattamme, ja aina välillä tulemme siitä aivan yhtäkkiä hyvin tietoisiksi kun tuntuu, että se matelee tai pysähtyy kokonaan!
 

Aika kuluu kyselemättä

Aika ja sen ajatteleminen kuitenkin myös lohduttaa minua suuresti. Voin olla aivan täysin tylsistyksissäni, ahdistunut, kipuilla koronatilanteen kanssa ja täyttää päivittäiset huolihetket tuskailemalla vain sitä, eikö tämä tilanne IKINÄ lopu, mutta siellä taustalla, vähän kuin vaivihkaa, aika kuluu. Se ei kysele minulta, että sopiiko tästä kulkea, sopiiko mennä eteenpäin, vaan se kyllä menee ilman että voin siihen vaikuttaa tai muullakaan lailla sille minkäänlaista näkemystäni tarjota.

Ajan kanssa minun näkemykselläni ei ole väliä, ja juuri se tuntuu minusta vapauttavalta ja lohdulliselta – että ainakin jotain asiaa tässä elämässä voin ja saan vain seurata sivusta.

Ajan lupaus

Toivon, että voin välittää myös sinulle tunteen ajan ja sen kulumisen lohdullisuudesta. Jonain päivänä tämä päivä, tämä kevät ja koko tämä vuosi on vuoden, viiden vuoden ja useammankin vuoden takainen muisto, mennyttä ja kulunutta aikaa. Itseasiassa tämä hetkikin on jo nyt mennyt ja käsillä on liuta uusia vuoroaan odottamassa! Ehkä sinun aikasi harppoo - tai sitten se matelee ja elät viikon pituisilta tuntuvia päiviä - mutta ainakin se kulkee vakaasti eteenpäin. Se on paras lupaus, jonka se voi tällä hetkellä meille antaa –
kulkea eteenpäin.

Pistä siis vaikka avokadonsiemen itämään niin että se kasvaa puuksi asti.
Aikaa on.
 

Terveisin,
Liisa

 

Takaisin blogikirjoituksiin

Kommentointi

Otsikko:
Kommentti:
Nimi:
	Lähetä