Askel oikeaan suuntaan

30.01.2017

Kun astun sisään huoneeseen, minua ahdistaa. Jalkani eivät halua ottaa seuraavaa askelta, mutta en voi enää perääntyä. Minua vastaan tulevat ystävälliset kasvot hymyilevät ja pyytävät istumaan. Istun alas, kun en muuta voi. Siltä minusta tuntuu.

Kehoni on valmis juoksemaan karkuun.

Kerrot minulle mitä kaikkea teillä on tarjota minulle, minun avukseni. Kuuntelen, mutta mieleeni jää tuskin mitään, sillä ajatukset pyörivät päässäni niin hurjaa vauhtia, että en saa niistä kiinni. Hymyilet ja jätät minut omaan rauhaani. Eteeni jää oranssi vihkonen, joka kertoo minulle kaiken, mitä minun tarvitsee tietää Hyvän mielen talon palveluista. Katselen peloissani ympärilleni. Huone on sisustettu kauniisti, mutta en kykene kiinnittämään siihen mitään huomiota.

En voi liikkua.

Hetken itseäni keräiltyä pääsen ylös tuolista ja löydän paremman istumapaikan; rauhallisemman paikan. Penkki tuntuu pehmeältä ja mukavalta. Katselen ympärilläni olevia ihmisiä. Heitä on muutamia, kaikki omissa puuhissaan.

Miksi olen täällä? Ei tässä ole mitään järkeä!

Istun jähmettyneenä paikallani. Kello tikittää, aika kuluu hitaasti. Teeskentelen lukevani oranssia vihkoa, jonka juuri sain. Muut ihmiset puuhailevat hiljaa ympärilläni.

Tunnelma muuttuu, kun ovesta astuu sisään ihminen, joka selvästi tuntee paikalla olevan työntekijän. He hymyilevät, nauravat, vaihtavat kuulumisia. Sisään tulee toinenkin eksynyt. Hän näyttää olevan yhtä peloissaan kuin minäkin. Käännän katseeni nopeasti pois, jotta minua ei huomata. Huoneessa leijuu lämmin tunnelma, jota en kykene tuntemaan. Minä olen pysähtynyt - ja minua ahdistaa.

Olen yksin. Minua pelottaa.

Päätän, että olen ollut täällä jo tarpeeksi kauan. En kestä enää tätä tuskaisaa tunnetta, joka kulkee sähkön lailla koko kehossani, uhkaa musertaa minut, saa uskomaan etten voi liikkua. Haluan pois ihmisvilinästä, joka saa minut ahdistuneena miettimään vaikutanko oudolta tai pitäisikö minun sanoa jotakin. Ptäisikö minun tehdä jotakin? (Nyt tiedän, että ei tarvitse.) Pettyneenä omaan heikkouteeni yritän lohduttaa itseäni.

Hyvä tyttö. Sinä astuit ovesta sisään. Sinä kestit jo hetken.

Kiiruhdan portaat alas takaisin raikkaaseen ulkoilmaan. Ovi sulkeutuu takanani ja huokaisen helpotuksesta. Lähden kävelemään takaisin kotia kohti. Ei siellä mitään kiinnostavaa ole, mutta saan ainakin olla rauhassa tungettelevilta katseilta. Ei tarvitse käyttää viimeisiä voimia pysyäkseen kasassa tai pelätä, että joku kysyy "Mitä kuuluu?" ja laukaisee romahduksen. Sitä en haluaisi, varsinkaan ventovieraiden ihmisten keskellä. Olen mieluummin yksin.

Nyt jälkikäteen ymmärrän, että kenelle tahansa on ahdistuneena ja ihmisiä peläten todella vaikea lähteä mihinkään - saati sitten ihmisten ilmoille, jossa tietää joutuvansa ihmiskontaktiin. Se vaatii aivan käsittämättömän määrän rohkeutta.

Minulla kesti kaksi vuotta saada itseni lähtemään Hyvän mielen talolle. Onnekseni lähdin - se oli yksi elämäni parhaita päätöksiä, vaikkei se tuona päivänä varmasti siltä tuntunut. Olin jonkin aikaa mukana nuorten toiminnassa, eli Mielipaletissa, kunnes...

Astun jälleen sisään Hyvän mielen talolle ja minua jännittää. Ei kuitenkaan niin paljon, sillä olen vielä jokseenkin masentunut - kun ei mikään kiinnosta, on vaikea olla mistään kovin huolissaan. Kävelen portaat ylös ja katselen ympärilleni etsien häntä, jota tulin tapaamaan. Rakennus on ihan hiljainen.

Meni miten meni. Ainakin olen täällä. Taas.

En tiedä mihin minun pitäisi mennä; kysyn neuvoa ohitseni rientävältä mieheltä. Hän on ystävällinen, mutta kertoo, ettei ole talon henkilökuntaa. Kaivan puhelimeni esiin ja soitan numeroon, josta minua pyydettiin paikalle. En saa vastausta. Huolestun hieman, mutta jään kuitenkin odottamaan.

Mitä minä olen taas tehnyt väärin?

Hetken kuluttua nainen astuu ovesta sisään ja pahoittelee myöhästymistään. Hän vaikuttaa mukavalta; jopa myöhästymisen syy antaa hänestä hyvän kuvan - kuvan siitä, että hän välittää. Istumme alas, käymme läpi tekstiäni - työhakemusta. Enpä olisi uskonut, että nyt istun tässä luettelemassa mahdolliselle työnantajalle kaikkia niitä tapoja, joilla pääni on sekaisin! Tässä kuitenkin olen. Työhaastattelussa. En ehkä täysin työkunnossa.

Käymme läpi tarinaani. Se ei ole mukavaa luettavaa. "Kyllä. Tiedän, miltä tuntuu ahdistus, uupumus, masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, traumat, vakavat fyysiset sairaudet jne...", näin työhakemuksessani kerron. Uskotko, että saan paikan näillä meriiteillä?

Keskustelumme päättyy. Sanot ilmoittavasi, josko saan paikan tai en. Joka tapauksessa kuulen sinusta. Pakkaan tavarani ja lähden kotia kohti ymmälläni kaikesta tapahtuneesta. Matkalla pääni tuntuu täysin tyhjältä ja voin vain toivoa astuneeni oikeaan bussiin. Bussi jättää minut onnekseni oikealle pysäkille. Kävelen keväisen sateen ropistessa pitkin tuttuja polkuja. Kotioven avattuani - kaikkeni antaneena - kaadun suoraan sänkyyn ja nukahdan.

Ei kulu montaa päivää, kun puhelimeni soi jälleen - soittaja on Hyvän mielen talon toiminnanjohtaja Solja Peltovuori. Työpaikka on minun, jos niin päätän. Ja niin päätin. Se oli yksi elämäni tärkeimmistä päätöksistä. Askel oikeaan suuntaan.

Pääsin talolle töihin vuonna 2015. Olin ammatillisessa kuntoutuksessa toiveena päästä sopivaan työhön sopivalla tahdilla. Onni potkaisi nopeasti. Työvuoteni aikana aloin kuntoutua ihan silmissä; sain toteuttaa itseäni, auttaa muita ja ottaa vastuuta sen verran kuin kykenin. Tein itseni onnelliseksi - ja uskon, että toin iloa myös muiden elämään. Jos hyvää tekemällä saa hyvää takaisin. En voi ymmärtää, mitä niin hyvää tein, että ansaitsin tämän vuoden. Kiitos Ellalle, kun vinkkasit tästä mahdollisuudesta!

Nyt olen vaeltanut kumppanini työn perässä Pohjois-Norjaan. Jätin haikein mielin Oulun ja sen rakkaat ihmiset. Olen tehnyt töitä uudessa vuoristoisessa kodissani lasten ja nuorten kanssa, mutta toiveenani olisi päästä jatkamaan töitä mielenterveyden ja kuntoutumisen parissa; aloitinkin vuoden alussa sairaanhoitajaopinnot.

Vapaa-aikanani olen kirjoittanut blogia mielenterveyden aiheisiin liittyen. Sivuni löytyvät osoitteesta: www.mielitarina.wordpress.com. Sivuillani on tarinoita ja runoja oman polkuni varrelta, kuvia mm. Norjasta sekä vinkkejä oman mielen ja tunteiden tutkiskeluun. Sivujen kautta minuun voi mielellään olla yhteydessä. Facebookissa seikkailen nimellä Mirja Mielitarina. Pyydä ystäväksi!

Näin jälkikäteen voin ensimmäisestä vierailustani talolla sanoa, (60 % varmuudella johtuen voimakkaasta ahdistuksesta) että nuo hymyilevät kasvot vastassani kuuluivat eräälle työkaverilleni talolla. Terkkuja Jennille! Ja pahoittelut, jos se oli joku toinen. :)

Kiitos myös kaikille muille työntekijöille, vapaaehtoisille ja muutoin elämääni sulostuttaneille ihmisille! Olette kaikki parhaita juuri sellaisina kuin olette!

Muista, että masennuskin on mahdollisuus - mahdollisuus pysähtyä ja miettiä, löytää omanlainen suunta elämälleen. Kun ohjaa elämäänsä kohti sitä mikä on rakasta ja tärkeää, voi jonain hetkenä huomata olevansa keskellä elämää, joka todella tuntuu omalta. Pienikin askel voi olla se ratkaiseva askel oikeaan suuntaan, mutta apuakin aina tarvitaan - älä pelkää sitä pyytää.

Jos löysit itsesi tekstistäni, älä pelkää ottaa askelta kohti Hyvän mielen taloa. Kerran se kirpaisee - tai pari - mutta kannattaa. Rohkeutta ja onnistumisen iloa!

Hymyillään kun tavataan!

Rakkaudella,

Mirja Lahti

mirja.hyvis@gmail.com

www.mielitarina.wordpress.com

Takaisin blogikirjoituksiin