Kun persoona on säröillä

14.09.2020

Valmistuin kokemusasiantuntijaksi viime viikonloppuna. Kokemus koulutuksesta sekä siitä, kuinka paljon se antoi minulle, oli aika huikea! Ajattelin vain kouluttautuvani, mutta sen sijaan se antoi myös vielä enemmän ymmärrystä sekä työkaluja ymmärtää itseäni. Tapasin ihanaa vertaistukea sekä opin uutta itsestäni. Ymmärsin myös, että kertomalla omista oireistani ja siitä miten olen selviytynyt, voin todella antaa työkaluja myös alan ammattilaisille ja vertaistukea ihmisille, jotka miettivät ja tuskailevat oman mielen maailmansa kanssa, ja miettivät, voisiko heillä olla jotain tämän suuntaista sairautta tai oireilua taustalla. 

Oivalsin, että minun kohdallani epävakauteen tai sen syntymiseen ovat kuuluneet traumaattiset jaksot eri ikäkausilla elämässäni. Niitä ovat lapsi- vaihe, teiniys sekä nuori aikuisuus- vaiheet. Nyt aikuisena kaiken hoidon ja terapian myötä minulle on kehittynyt sisälleni aikuinen minä - rooli, joka hahmottaa ja tiedostaa tapahtumia ja traumoja paremmin, osaa sanoittaa ja prosessoida sekä hallita mielenmaisemaa paremmin. 

Yritän hahmottaa mielenmaailmaani vähän. Minussa on ainakin kaksi pientä lasta sisälläni, häpeä lapsi ja pelokas lapsi. Nuo lapset ovat sisälläni siksi, että noilla tunnetasoilla minulla on ollut traumaattisia kokemuksia. On tapahtunut asioita, jotka ovat aiheuttaneet minussa hyvin traumaattista pelkoa sekä häpeää. 

Minussa on teini, jolloin varmastikin omassa minäkuvassani tapahtui isoja säröjä ja sitä kautta minuun kasvoi nuori hylätty aikuinen. Tätä tunnetraumaa voisi hahmottaa hylätty teini/nuori aikuisuus, koska näillä tasoilla minulle tapahtui kovasti traumaattista hylkäämistä.

Nämä tunteet heräävät yhäkin eläessäni omaa elämääni nyt 45-vuotiaana elämäntilanteiden muistuttaessa jotain kokemaani menneisyydestä. Traumaattinen tunne herää minussa eloon, vaikka tilanne olisi ihan eri.

Pelokas lapsi näkyy minussa elämänpelkona, se ei luota mihinkään ja hänen ajatus on se, että elämä on vaarallista ja voi tapahtua vaikka mitä kamalaa. Yleensä ajatus on se, että elämässä ei voi luottaa mihinkään, eikä kehenkään.

Häpeä lapsi ajattelee itsestään, että ei saisi olla olemassa ja kaikki mitä hän tekee on tyhmää, arvotonta, mitätöntä. Fyysiset oireet puskevat päälle häpeän ollessa voimakas - yleensä viesti häpeä lapselta on, että mikä luulen olevani ja jos muut saavat tietää kuinka tyhmä olen, he lähtevät elämästäni pois. Kerta kaikkiaan minussa ei ole mitään mitä voisi oikeasti joku rakastaa.

Teiniydessä minulla tapahtui ihastusten myötä hylkäämisiä ja tosi kovia pettymyksiä ihmissuhteissa - en kelvannut kenellekään tyttöystäväksi, enkä ihastuksen kohteeksi. Kaverini alkoivat seurustella, jopa niiden minun ihastusteni kanssa ja kokivat huomiota ja kehuja. Minun minäkuvani muodostui rumana olosta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Nuorena aikuisena sama hylkääminen jatkui - tulin konkreettisesti petetyksi ihmissuhteissa ja jouduin putoamaan aina kakkoseksi kumppaneiden yhtäkkiä löydettyäkin aina uudet ja paremmat kumppanit - he hehkuttivat rakkauttaan ja ihastumisiaan jopa minulle. Tämä nuori aikuinen minussa sitten alkoi kerjätä rakkautta, sairastui läheisriippuvuuteen - eikö maailmassa ollut ketään joka rakastaisi minua? Takerruin oljenkorsiin, aloin miellyttämään - jopa todella brutaaleilla tavoilla ja sorruin siihen, että minua käytettiin hyväksi. Olin todella rakkauden janoinen. Tässä vaiheessa varmastikin sellainen ajatus iskostui päähäni, että minussa on joku vika, joku syy sille, etten kelpaa. Aloin yrittämään enemmän ja enemmän riittääkseni muille. 

Jossakin kohtaa elämääni löin itseni totaaliseen tunnelukkoon, joka sulki kaiken sisälleen - kaikki tunteet lukkoon, aloin suorittamaan elämääni enkä tuntenut yhtään mitään. En näyttänyt kipujani, ei surujani. Selviydyin. En kertonut tunteistani, enkä tarpeistani. Kaikki tunteet olivat lukossa sisälläni, eikä mitään saanut tihkua ulos. Tätä vaihetta elämässäni kesti ehkä vähän reilu 10 vuotta. Fyysiset oireet kuitenkin herättelivät kehoa - oli ihottumaa, oli rytmihäiriöitä, lapsettomuutta, alkoi tulla paniikkioireita, ahdistusta. Jossakin kohtaa olo kävi niin tukalaksi, että oli pakko hakea apua. Fyysisiä syitä oireiluille ei löytynyt, joten oli syytä kurkata mielenmaisemaan. Keho ikään kuin pursusi kaikilla oireilla noita tunteita ulos ja pakotti löysäämään tuota lukkoa. 

Hain ja sain apua. Lähti psykoterapia, lähti psykologinen vyöhyketerapia käyntiin, aloitettiin lääkitykset. Tämä vaihe oli tosi tuskallinen ja siihen liittyi tosi kovia kokemuksia, elämänmuutoksia ja mielen prosessointia. Olin elänyt yli 10 vuotta sivussa itsestäni, omasta elämästäni. 

Ja nyt ollaan tässä. Näinkin eheytyneenä, vaikka epävakaa persoonallisuushäiriö dg minulla on - arjessani se näkyy niin, että minulle ei ole kehittynyt yhtä ja eheää identiteettiä, vaan se on tavallaan säröillä, ja varsinkin elämän kriisien tai vaikeiden tilanteiden/ tunteiden tullessa eteeni (usein ne ovat juuri tunteita, jotka muistuttavat minua menneistä traumoista) nuo säröt ja roolit alkavat näkyä - reagoin noilla eri rooleilla yhtä aikaa sekaisin hyvinkin voimakkaasti, enkä aina hallitse niitä. Joskus häpeä lapsi saa vallan, jolloin mieli mustenee ja synkät ajatukset valtaavat mieleni, koko elämäni on yhtä häpeää, minä olen häpeä ja saisin kuolla pois. Joskus pelot astuvat niin voimakkaaksi, että ahdistaa ja elämä on yhtä kauhua. Tähän liittyy pakko-oireita. Pelon taakse kiteytyy jollain tapaa vielä syyllisyys, että jos en nyt tarpeeksi kontrolloi niin minä olen sitten syyllinen ja ansaitsen rangaistuksen. 

Teini, nuori hylätty aikuinen, minussa ei aina osaa sanoa ei ja huomaan olevani tilanteissa, joissa en edes haluaisi tai jaksaisi olla. Jaksamiseni ei riitä, en tunne rajoja ja venyn asioihin ja tilanteisiin miellyttääkseni muita. Ja uuvun. Vedän hymyn päälleni, vaikka olen tosi poikki ja tekisi mieli itkeä. Tämä nousee aina esille myös ihmissuhteissa, joissa koen joutuvani hylätyksi tai pelkään hylätyksi tulemista, tai joku muu ottaa minun paikkani, tai pelkään hänen ottavan. Tähän liittyy paljon harhaluuloa siitä, että minua halutaan satuttaa tai minulle halutaan jotain pahaa. 

Nyt aikuisena, terapian jälkeen myös minuun on astunut aikuinen minä, joka tiedostaa, hallitsee ja ymmärtää omaa itseä ja käyttäytymistä. Aikuinen minä sanoittaa tunteensa ja ilmaisee sitä myös ulkopuolelle. Hyvin voidessani tämä aikuinen minä on ikään kuin hallitsemassa, ymmärtämässä ja antamassa armollisuutta ja hyväksyntää noille tapahtumille. Huonosti voidessani tai joskus ihan vain hetkellisestikin saattavat nuo lapset, teini ja nuori aikuinen reagoida tunteellaan tilanteeseen. 

- Anu

Takaisin blogikirjoituksiin