25.01.2021
Tammikuu 2021, viimeistä viikkoa viedään. Uusi vuosi käänsi uhmakkaasti lehtensä muutama viikko takaperin. Olemme eläneet kohta vuoden poikkeuksellisissa olosuhteissa, jotka ovat kuluttaneet jokaista meistä. Epävarmuutta ja muutoksia, huolta omasta ja läheisten terveydestä, toimeentulosta, suruja ja menetyksiä, yksinäisyyttä, toimintamahdollisuuksien kaventumista, monien olemassa olevien haasteiden kärjistymistä. Olemme joutuneet painimaan huolen, surun, turvattomuuden, yksinäisyyden, ja monien muiden haastavien tunteiden kanssa. Näissä olosuhteissa eläminen on vaatinut meiltä jokaiselta äärimmäistä sitkeyttä, ja myös sen edessä nöyrtymistä.
Kyllähän tämä alkaa jo väsyttää, on usein myönnettävä itselleenkin. Eikö tämä voisi jo oikeasti helpottaa?
Paljon ollaan onneksi keksitty ja otettu käyttöön erilaisia ratkaisuja ja uusia toimintatapoja esimerkiksi yhteyden pitämiseen. Ei ihmiskunta ole ollut täysin neuvoton tässäkään uudessa maailman tilanteessa.
Viime syksynä aloin pohtimaan paljon toivon merkitystä. Ja myös sen kääntöpuolta, toivottomuutta ja näköalattomuutta. Pohdin paljon sitä, voisiko toivon teemasta löytää ja ammentaa voimia näiden poikkeusolojen keskellä elämiseen.
Mieleni on käynyt vierailemassa myös menneisyydessä, hakien sieltä näkökulmia tai ratkaisuja tähän uuvuttavaan tilanteeseen.
Kun katselen vaikka omaa elämääni taaksepäin, lapsuuttani ja nuoruuttani, etenkin niitä raskaita aikoja, olen alkanut nähdä selkeämmin sitä, kuinka suurta roolia toivo on elämässäni näytellyt.
Kolkoimmankin tyhjyyden, syvimmänkin surun, kipeimmän yksinäisyyden, painavimman häpeän, kauheimmankin pelon ja näköalattomuuden keskellä jokin sisälläni on aina sykkinyt. Jokin sisälläni on aina lopulta pakottanut minut liikkeelle. Periksi ei anneta. En suostu uskomaan, että elämä tulee aina olemaan tällaista. En suostu uskomaan että maailma voi olla näin paha. On pakko olla vaihtoehto. On pakko olla jotain, mitä voin tehdä. On pakko olla toivoa. Vaikka en aina pystynytkään näkemään eteenpäin ollenkaan, halusin silti, vaikka väkisin uskoa, että toivoa paremmasta on oltava.
Ja kyllähän sitä lopulta oli, kuten olen tässä kohtaa elämääni saanut huomata.
Mielestäni toivoon liittyykin vahvasti ajatus siitä, että vaikka elämässä voi olla todella vaikeita, jopa toivottamalta tuntuvia hetkiä, se ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että asiat voivat joskus kääntyä parempaan suuntaan. Toivo on mielestäni sellainen kantava voima, joka auttaa kestämään pimeyttä ja epävarmuutta, ja taapertamaan kaikesta huolimatta eteenpäin. Toivo ei ole mielestäni tosiasioiden kieltämistä, yltiöpositiivista ajattelua tai asioiden hyvien puolien pakonomaista etsimistä. Toivo hyväksyy sen, miten asiat ovat, ottaa vastaan myös raskaat tunteet, mutta valitsee tietoisesti kaikesta huolimatta jatkaa eteenpäin ja nähdä sen hyvän, mitä on.
Koronan osalta tosiasia on se, että tilanne on jatkunut jo hyvin pitkään ja väsyttää meitä monia. Tilanne on edelleen vaikea ja joihinkin se on vaikuttanut hyvinkin rankasti, toisiin sitten vähemmän. Mutta edelleen voi itseään muistuttaa siitä, että tilanne ei ole kestämässä loputtomiin, ja toivon pilkahduksiakin on matkan varrella näkynyt jo monia.
Toisaalta on täysin ymmärrettävää, että pitkittynyt tilanne aiheuttaa meissä kaikissa varmasti ajoittain myös voimakkaita epätoivon ja toivottomuuden tuntemuksia. Myös näiden tuntemusten äärelle pitää pysähtyä. Jos mahdollista on, näitä tunteita ja ajatuksia voi myös yrittää jakaa toisten kanssa, sillä yhdessä jaettu epätoivo saattaa usein itsessään herättää meissä toivoa. Itseään voi koittaa myös muistuttaa, että elämme kaikki tällä hetkellä yhdessä tässä hankalassa tilanteessa, ja että jaamme monet varmasti samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia. Tällainen ajatus voi auttaa kokemaan tietynlaista yhteyttä muihin ja ehkä muistuttaa siitä, että ei ole tässä tilanteessa yksin. Että samassa veneessä sitä tässä kaikki ollaan.
Omaa toivoaan voi koittaa myös herätellä ja ylläpitää tekemällä tosiasioiden puiteissa pieniä tekoja ja asioita, joihin kokee voivansa vaikuttaa. Toiselle nämä toivon teot voivat olla auringonnousun tai kynttilän liekin äärelle pysähtymistä, toiselle sängystä ylös nousemista, vaatteiden päälle pukemista ja verhojen avaamista. Yksi saa toivoa luonnosta tai hauskoista ohjelmista, joku siitä, että voi aina ankkuroitua oman hengityksensä äärelle. Toivoa voi ammentaa siitä, että on ennenkin selvinnyt vastoinkäymisistä ja haastavista tilanteista. Ennen kaikkea toivoaan voi ylläpitää hakemalla tukea ja apua muista ihmisistä, etenkin silloin jos tuntuu, ettei toivoa itse löydä mistään. Kun huomaa, että aina on jotain pientä, mitä voi tehdä, luo se mahdollisuuksia ja tilaa toivon heräämiselle.
Viime syksynä herättelimme toivoa Hyvän mielen talolla kokoamalla olohuonekävijöiden kanssa Toivon puuta. Keräsimme siihen erilaisia asioita, jotka tuovat omaan elämään iloa, mielekkyyttä ja herättävät toiveikkuutta. Puuhun löytyikin mukavasti monelaisia asioita: erilaiset harrastukset, vertaistuki, perhe tai ystävät, luonto tai erilaiset toivoa ylläpitävät ajatukset ja mietelauseet olivat tärkeitä toivoa luovia ja ylläpitäviä asioita.
Nyt keväällä jatkamme edelleen toivon teeman parissa. Helmikuussa käynnistyi Yhteiset Toivon kuvat-projekti, jossa kootaan kävijöiden lähettämistä töistä huhtikuussa yhteinen videoteos. Tämän lisäksi helmikuussa aloitettiin Toivon Ensiapupakkauksen kokoaminen, jossa pääsee työstämään erilaisia mielen hyvinvoinnin ja toivon tukemisen työkaluja. Molemmista löytyy lisätietoa täältä.
Tarkoituksena on edelleen pysäyttää meitä toivon teeman äärelle ja luoda mahdollisuuksia ja näkökulmia toivon paikkojen ja toivon tekojen löytämiselle. Yhtälailla ne voivat myös havahduttaa omille toivottomuuden tai näköalattomuuden tuntemuksille, ja pohtimaan, miten niiden kanssa voisi jaksaa. Tällöin esimerkiksi soitto jollekin tutulle tai vaikka Hyvän mielen talolle voisi olla itselle sopiva toivon teko!
Pidetään siis yhdessä toivoa yllä, toisiamme kannatellen!