Mitä muuttaisin Oulussa?

31.07.2018

Oulu on hieno kaupunki ja kunta, joka tarjoaa asukkailleen monia palveluita sekä harrastusmahdollisuuksia. Haluaisin kuitenkin nostaa esille yhden itselleni läheisen ja ajankohtaisen aiheen. Mielenterveyspalvelut, julkiset sekä erilaisten järjestöjen järjestämät mielenterveyttä ylläpitävät ja kuntouttavat toiminnat sekä lähteet joista saa apua, eivät mielestäni tavoita kaupunkilaisia riittävän hyvin ja käytettävissä olevien mahdollisuuksien potentiaalia tässä asiassa ei hyödynnetä niin hyvin kuin olisi mahdollista.

Esimerkiksi masennus on Suomessa valitettavan yleinen mielenterveyden häiriö, joka on vakava kansanterveydellinen ongelma ja työkyvyttömyyden aiheuttaja. Minultakin tämä sairaus yhdessä muiden mielenterveydellisten ongelmien kanssa vei lopulta kyvyn liikkua kodin ulkopuolella tai puhua kenellekään pian Ouluun muuttamiseni jälkeen vuonna 2011. Korkeakouluopiskelijana pääsin toki puhumaan YTHS:n psykiatrille ja psykologille parin viikon välein tai harvemmin.

Tämän lisäksi sain myös masennuslääkkeet, mutta siinäpä se. Muun ajan olin kotona, ulkoilin koiran kanssa ja kävin myöhään avoinna olevassa lähikaupassa öisin tai aikaisin aamulla, en puhunut oikein kenellekään. Ja jos puhuin niin yritin epätoivoisesti esittää kaiken olevan hyvin. Käytännössä erakoiduin ja lakkasin elämästä. Opiskelu eteni yllättävän pitkään, sillä kurssien itsenäisen luonteen takia riitti, että ilmestyi paikalle tenttipäivinä. Muuten kukaan ei kaivannut paikalle, kun kaveritkin lakkasivat lopulta kysymästä missä olen.

Suurin piirtein edellä kuvatun laista oli elämäni seuraavat 3-4 vuotta. Välillä meni hieman paremmin, enimmäkseen kuitenkin huonommin kelan kanssa pelatessa ja hoitosuunnitelman muistuttaessa lähinnä perse edellä puuhun kiipeämistä toimintakyvyn hiipuessa olemattomiin. Olen asunut Oulussa vuodesta 2011, kuitenkin vasta muutama vuosi sitten hyvin rankan ajanjakson jälkeen, lähinnä äitini aktiivisen painostuksen seurauksena, löysin Oulun Hyvänmielentalon. Sieltä löysin sen mitä olin kaivannut; vertaistukea, tekemistä ja jonkun joka kuunteli ja kannusti eteenpäin. Apua, neuvoja ja tukea, joka oli saatavilla useammin kuin kerran kuukaudessa.

Nyt, päästyäni pois ”mustasta tyhjiöstä” kuntoutumisen harmaalle alueelle, olen saanut huomata kuinka paljon Oulussa on pelkästään auttamiseen keskittyviä tahoja, ennaltaehkäisevistä puhumattakaan. Miten ihmeessä minä en hakeutunut näiden pariin aikaisemmin? Yksinkertaisesti siitä syystä etten tiennyt niiden olemassaolosta tai tarjoamista avuista. Toki olen päässyt vasta hiljattain mielenterveystoimiston asiakkaaksi ja puhun siitä näkökulmasta, mutta olin kuitenkin käynyt YTHS:n psykiatrin luona, psykoterapeutin vastaanotolla sekä asioinut kelan ja muiden tahojen kanssa, ja järkytyin siitä kuinka kukaan ei ollut maininnut sanaakaan muusta saatavilla olevasta avusta tai ohjannut niiden pariin. Toki odotushuoneissa saattoi olla jotain harvoja esitteitä, mutta ei niihin siinä mielentilassa kiinnittänyt huomiota. Arvelen kyllä ettei niihin muutenkaan kovin moni perehdy oma-aloitteisesti. Muutenkin aloitekyky aktiivisesti etsiä apua on olematon silloin, kun päivän suurin ponnistus saattaa olla nousta sängystä ja elää se päivä.

Tästä pääsemme itse aiheeseen. Ensimmäiseksikin mielestäni kaikkien oululaisten mielenterveyttä hoitavien ja tukevien tahojen, kunnan, kaupungin, terveydenhuollon ja järjestöjen, pitäisi kommunikoida enemmän keskenään ja pysyä tietoisina toisistaan. Nyt on tuurista kiinni sattuuko joku kertomaan muista auttavista tahoista. Toiseksi, tieto mielenterveys- ja virkistystoiminnasta on tuotava ihmisten saataville tehokkaammin ja tehtävä tutuksi sekä näkyväksi avun olemassaolo. Jos tiedonkulkua tehostettaisiin ja sen aktiivista läsnäoloa siellä missä ihmiset ovat lisättäisiin, voitaisiin jopa ehkäistä ongelmia ennen kuin ne syntyvät tai pahenevat. Tehtäisiin ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä. Jos ihmisille tehtäisiin tutuksi apua ja toimintaa tarjoavat tahot, he eivät ehkä kokisi niin vaikeaksi hakea apua ennen kuin on liian myöhäistä ja he tietäisivät mistä sitä saa. On fiksumpaa paikata reikäistä kattoa auringon vielä paistaessa, kuin kiivetä korjaamaan sitä myrskyssä.

Sosiaalinen media olisi tässä voimakas työkalu. Aktiivinen läsnäolo eri alustoilla tavoittaisi helposti lähestyttävällä tavalla monia ihmisiä. Lisäksi voitaisiin hyödyntää esimerkiksi bussipysäkkien ja muiden julkisten paikkojen mainostilaa ja ilmaisjakelujen kautta tapahtuvaa mainontaa. Ihan vain avun olemassaolosta muistuttaminen arjen keskellä olisi hyvä juttu ja toisi nämä asiat lähemmäs ihmisiä. Näkyvästi voitaisiin kertoa ihan kuinka konkreettisesti saat apua, toisin kuin mainokset joissa julistetaan, että ollaan mielenterveyden ongelmien stigmaa vastaan tai jotain. Sellaiset tahtovat olla kovin etäisen oloisia ja ihmisten on helppo ohittaa ne ajattelematta, vaikka sanoma olisi tärkeä.

Ouluun muuttaa paljon ihmisiä muualta Suomesta. Näkyvä tiedottaminen auttaisi myös uusia asukkaita löytämään Oulun mahdollisuudet ja auttaisi heti alkuun, jos muutto rasittaa hyvinvointia. Tämä olisi tärkeää varsinkin silloin, jos on muuttanut pieneltä paikkakunnalta niin kuin minä, ja tottunut siihen ettei mitään apua tai toimintaa ei yksinkertaisesti ole olemassa. Minäkin jaksan edelleen jatkuvasti hämmästyä mitä kaikkea upeaa täällä on (esim. nuorisotilat, valve, kirjaston valikoima ja tilat, kaupungilta saa lainattua urheiluvälineitä ja muuta jne.) ja mitä ehkä täällä pidempään tai isommilla paikkakunnilla asuneet pitävät itsestäänselvyytenä. Enkä minä esimerkiksi ole edes osannut pyytää tietynlaista apua, kun olen tottunut siihen ettei sellaista ole.

Puhun tässä tekstissä toki täysin omasta kokemuksestani ja näkökulmastani, mutta koen sen kuitenkin olevan arvokas esimerkki siitä, millaista on ollut saada apua Oulussa.

Nimimerkki Varpunen

Takaisin blogikirjoituksiin

Kommentointi