>

Vapaaehtoistyön, vertaistuen ja hulluna kirjoittamisen veteraani, sekä elävänä kirjana toimiminen

Vapaaehtoistyön, vertaistuen ja hulluna kirjoittamisen veteraani, sekä elävänä kirjana toimiminen

13.11.2017

Aloitin vapaaehtoistyöni parikymppisenä noin 37 vuotta sitten. Kävin SPR:n kurssin ja olin ystävänä muistaakseni kolmelle eri ihmiselle. Minulle annettiin vaikeampia tapauksia.

Aune jäi mieleen. Hän oli halvaantunut ja virunut sairaalassa pitkään ja oli todella pahantuulinen ja kärsimätön. Raili taas oli halvaantunut syövän takia ja äitinsä hoiti häntä. Molemmat (äiti ja Raili) olivat ortodokseja. Teimme kaikkea mukavaa, sillä Raili oli käsityön opettaja. Näin monta kymmentä vuotta myöhemmin minua harmittaa, että menin Pariisiin sisareni kanssa, enkä ortodoksisiin hautajaisiin.

Väliin tuli aika, että muutin Oulusta, menin naimisiin, sain kolme lasta ja isovanhempani kaipasivat minua. En tehnyt minkäänlaista vapaaehtoistyötä.

Sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön 1997 ja menin samanaikaisesti sosiaalialanoppilaitokseen opiskelemaan. Innostuin jälleen vaativasta vapaaehtoistyöstä: vankilavierailijan hommasta. Olin tehnyt välillä ei-vapaaehtoistyötä elikkä ranskan kielen tulkkausta ja oppinut vaitiolovelvollisuuden merkityksen. Niinpä en kerro sen enempää vankilavierailusta kuin että mielenkiintoista oli.

Menin Hyvän mielen talolle vertaisryhmään, bipo-ryhmään vuonna 2006. Jaksoin ryhmäterapiaa ilman vetäjää pari vuotta. Paras anti oli vertaistuki, joka jatkuu tänäkin päivänä. Pari viikkoa sitten eräs ryhmäläisistä piti minulle saarnan rahankäytöstä ja ruokavaliosta täydellisen aterian äärellä! Kävimme myös joskus bipo-kavereitten kanssa vesijumpalla. Ryhmän anti oli myös se, kuinka vaikeaa mielenterveyskuntoutujan on vastata kysymykseen: ”Mitä nää teet?” Minä vastaan nykyään: olen eläkkeellä, johon epähienot ihmiset kysyvät: ”Miksi?” Siihen vastaan huumorilla: ”Olen tullut hulluksi.”

Pikkuhiljaa muutuin ”hymiksen ryhmäläisestä” vapaaehtoistyöntekijäksi. Meitä johti ammattitaidolla Jenni Tulppo, jolla oli kyllä kestämistä välillä! Olen aika vahva ja määrätietoinen komeljanttari joskus! Pääsin Mielenterveyden keskusliiton kulttuurivastaavien kurssille Turun Saaristoon Houtskäriin. Sen jälkeen vedin kuin kivirekeä Kulttuurikerhoa. Näin kovan vaivan ja ihmiset eivät jaksaneet tulla minun hienoihin rientoihini. Oli elokuvaa, ylioppilasteatteria, taidenäyttelyä, museota, Kalevan taidekokoelmaa ja vaikka mitä.

Kulttuurikerhon paras anti oli siinä, että tutustuin kulturellinä ellinä kohtuuhintaisiin mielenvirkistyksiin. Kirkkokonsertti Oulujoen kirkossa peittoaa Erinin ja Vesa-Matti Loirin. Tavallinen teatterikin on hinnoitellut eläkeläiset kalliimmin kuin työttömät. (Itse asiassa näin meidän kesken: teatteri on hinnoitellut itsensä ulos ja joutuu tarjoamaan lippujaan halvemmalla. Kaikki näytännöt eivät ole Taivaslaulun kaltaisia menestyksiä). Ja minä vähän fuskaan, ostan työttömien liput.

Olen ryhtynyt Kyläluudaksi. Kannatan ei-organisoitua ystäväpalvelua! Elikkä sukulaiset ja naapurit ensin. Olen suupaltti ja pidän vanhoista ihmisistä. Äitini on dementti, joten tulen muistisairaitten kanssa toimeen. En kuitenkaan pidä hirveästi ihmisistä, jotka höpöttävät samaa asiaa! Minulla on rakas sukulainen, joka on syntynyt 1930 ja väittää kiven kovaa olevansa 90 ja olleensa papin kanssa naimisissa. Minulla on tapana häipyä kuvioista ja sanoa: ”Älä nyt höpötä. En usko sinua.” Mielestäni kaikkeen ei tarvitse mennä matkaan.

Kirjoittelen vuonna 1933 syntyneestä isästäni kirjantekelettä ja tutustuin sen tiimoilta moniin vanhoihin ihmisiin. Ja onhan noita.. Minusta on mukavaa pistäytyä ilahduttamassa. Ei sitä kauan tarvitse viipyä!

HMT:n jälkeen sitouduin Mäntykodin vapaaehtoiseksi Metsolankartanon (palvelutalo Puolivälinkankaalla) palkkatyön kautta. Sain 12 e tunti kirjoituskurssin pitämisestä ysikymppisille. Molemmat senioreitten koteja. Mäntykodilla vapaaehtoistyötä vetää äidin entinen hoitsu Mallu projektipäällikkönä innolla. Siellä on Ilon pisara projekti, joka on saanut rahaa jostain.

Veteraanivapaaehtoistyöntekijänä (mikä sana!) arvostan sitä, että meitä palkitaan. Kursseja olen käynyt niin paljon, että pitäisi hankkia mappi todistuksia varten. Retkiä on ja tarjosipa Mallun työnantaja gourmet-ateriankin. Silti arvostan enemmän sitä, mitä teen tässä kerrostalossa jossa asun. Huolehdin syyrialaispojasta Facebookissa. Hän on reppana sortunut juomaan. Kuudennessa asuu vanhapoika, jolla ei käy muita vieraita kuin minä.

Vastapäinen skitsofreenikko-rouva ei aukaise minulle ovea, mutta kun talossamme haisi, kävin tarkistamassa, ettei ollut ruumista ja olin onnellinen, kun ovi aukaistiin ja vedettiin nenän edestä kiinni.

Kirjoitan tätä yöllä, sängyssä. Kirjoituskilpailutkin ovat vapaaehtoistyötä. Niistä ei kuulu koskaan mitään. Lehtiin saa kirjoittaa, kunhan kirjoittaa hyvin, ytimekkäästi ja asiaa. Sekin on vapaaehtoistyötä. Viisas vanha ystävä kysyi: ”Miksi sinä näitä aina kirjoittelet?” No, näkevätpä tutut ja kylänmiehet, että osaan kirjoittaa.

Olen toiminut vertaistukena pitkään vaikeasti masentuneelle ja ahdistuneelle ystävälle. Mutta siinäki tuli vastikään toppi. En olisi jaksanut ilman mummojani ja muuta ystäväpiiriä.

Vielä ennen, kuin lopetan, haluan kiinnittää huomiota palkkatyön ja vapaaehtoistyön eroon. Tulkkauksista ja kirjoituskerhon pitämisistä sain ihan oikeasti verotettavaa tuloa. Joskus tuntuu, että vapaaehtoisilla korvataan liikaa säästöjen tuomia puutteita. Esimerkiksi äitiäni syöttää nykyään henkilökunnan sijasta joskus vapaaehtoinen ja hoivatyössä vapaaehtoisuus vääristää kilpailua. Eikös ne postilaiset ala saattohoitajiksi?

Kaikesta huolimatta: tervetuloa taas ensi vuonna kulttuurikerhoon!

Elävänä kirjana toimiminen kaiken sivussa on niin itsestään selvää, että meinasi unohtaa. Olen edustanut kaksisuuntaisia jo muutaman vuoden ajan. Lyhyesti: Asiakkaat saavat lainata ennakkoluulojen perusteella jotain ”tyyppiä” esim. homoa, lesboa, pappia, poliisia tms. Sitten pienissä ryhmissä (2-4 henkeä) haastatellaan tätä ”tyyppiä” Kohokohta urallani oli päästä kulttuurijohtajan haastateltavaksi. Olenhan kulturelli elli.

Heli Meriläinen

Helin toisen blogikirjoituksen voit lukea tästä.

Takaisin blogikirjoituksiin