Kävelen eräänä syksyisenä sunnuntaina Merikoskenkadulla. Olen tulossa R-Kioskilta, josta ostin lehden. On viileää ja harmaata. Siskoni on juuri kertonut puhelimessa, että äidin ruumis on löydetty. Tunnen pelkästään helpotusta. Nyt sekin on ohi. Kävelen takaisin akuuttiosastolle.

Edellisenä perjantaina, 19. syntymäpäivänäni, kuntoutuskodin hoitaja kutsuu minut toimistoon kesken ruuanlaittovuoron. Hän kertoo, että äiti on kadonnut edellisiltana. Olen turta. Ei voi olla totta, ajattelen. Olin jo lakannut huolehtimasta äidistä. Odotin arjen jatkuvan samanlaisena kuin ennenkin.

Hoitaja kysyy, haluanko mennä akuuttiosastolle. En ota tarjottua autokyytiä vastaan, vaan menen bussilla. Kyyneleet pyrkivät silmiini. Ihmettelen, miten maailma voi jatkaa menojaan. Miksi ihmiset näyttävät niin välinpitämättömiltä? Miksei kukaan ota minua syliinsä, antaisin kyynelten valua.

Osastolla minua käy tapaamassa pari ystävääni. He antavat minulle syntymäpäivälahjan. Olen iloinen siitä, että he ovat täällä, saanko olla? He näyttävät säikähtäneiltä. Myös pikkuserkkuni, lähin sukulaiseni Oulussa, käy viikonlopun aikana luonani. Käymme kävelyllä. Joen rannalla hän nostaa kiven maasta, ja kertoo, että ollessaan surullinen, hän antaa huolensa kivelle. Sitten hän heittää sen veteen. En muista, mitä minä annan kivelle kannettavaksi. Ehkä toivon äidin löytyvän. Elävänä vai kuolleena? Äidillä on ollut rankka elämä, hän haluaa jo levätä.

Hautajaisissa olen vihainen kaikille ja kaikelle. Toivon että minut jätetään rauhaan. Samalla toivon että minua lohdutettaisiin. Toivon että minulle sanottaisiin, "En voi mitenkään ymmärtää, miltä juuri sinusta tuntuu". Ihmiset itkevät. Tätini heittävät multaa hautaan. Kasvoni ovat kuin kivinen naamio.

En vieläkään ymmärrä, miten elämä voisi tästä jatkua. Jotenkin on vain tehtävä sitä, mitä ennenkin. Käytävä iltalukiota. Tehtävä kotityöt kuntoutuskodissa. Terapia. Onneksi on terapia.

En muista itkeneeni. Itku tuli vasta paljon myöhemmin, vuosien kuluttua. Silloin itkin äidin elämää, myös omaani. Ikuisiksi ajoiksi menetettyjä hetkiä. Kun siskontyttöni syntyy, on suru mukana. Olisipa äiti täällä. Ehkä, jos äiti olisi tiennyt tästä onnesta, hän olisi jaksanut vielä.

Suru tuntuu vieläkin ajoittain. Joinakin aikoina olen kiitollinen siitä, että äiti ei näe minua heikoimmillani. Toisaalta en voi olla pohtimatta, että elämä voisi olla toisenlaista. Jos äiti olisi toipunut masennuksesta, jos hän olisi nähnyt lapsenlapsensa, jos hän olisi jaksanut auttaa, kun sitä tarvitsimme.

Jos hän vain olisi jaksanut ottaa päivän kerrallaan. Mennä eteenpäin pienin askelin. Luottaa että ajan myötä kaikki menee ohi. All things must pass. Myös tämä suru.